Jaakko Kuusisto


13/08/2016
Kommentteja (10)

Oulun ammattikorkeakoulu on ankarien säästöpaineiden alla, kuten muutkin vastaavat koulut. Noin 53 miljoonan euron budjetista on valtion budjettileikkausten ansiosta häipymässä 6 miljoonaa vuoteen 2019 mennessä, joten koulun hallitus on vaikean paikan edessä. Leikkauksia ollaan sanomalehti Kalevan saamien tietojen mukaan kohdistamassa muun muuassa kulttuurialaan, jonka sisällä tähtäimessä ovat nyt tanssinopettajien sekä kirkkomuusikoiden koulutusohjelmat. Mikään ei toki ole helpompaa kuin kirjoittaa blogi jossa vastustetaan leikkauksia, mutta nyt on kyse hiukan enemmästä.

Ensiksi koulutustarpeesta sinänsä. Kun koulutusohjelmien tarpeellisuutta tarkastellaan, keskeisiä mittareita ovat ohjelman vetovoima, valmistuneiden työllistyminen, sekä vastaavan koulutuksen saatavuus muualla Suomessa. Kirkkomusiikin puolella on tiettävästi ollut toivomisen varaa opiskelijoiden löytämisessä, mutta työllistyminen on ollut vahvaa, ja ainoa muu opiskelupaikka Suomessa on Sibelius-Akatemian Kuopion yksikkö [EDIT: tässä kohtaa tietoni olivat hivenen vajavaiset; kts. ensimmäinen kommentti blogin alla]. Ihanko oikeasti yksi riittäisi? Sitäpaitsi olen ymmärtänyt että kanttoreita on lähivuosina eläköitymässä melkoinen joukko, eikä uusia tekijöitä voi oikein ulkomailtakaan haalia.

Tanssinopettajien koulutuksen puolella tilanne on vielä vaikeampi ymmärtää: showtanssin, paritanssin, sekä kansantanssin osalta vastaavaa koulutusta ei ole Suomessa missään muualla. Kyse ei ole pelkästään perinteen säilyttämisestä, vaan mitä suurimmissa määrin myös uuden luovuuden turvaamisesta. Ohjelma on vetovoimainen ja työllistyminen erinomaista. Lisäksi Opetus- ja kulttuuriministeriö on linjannut että tanssinopetusta pitäisi pikemminkin lisätä. 

Toisaalta ministeriö on tiettävästi kannustanut kouluja tarkastelemaan pieniä yksiköitä erityisen kriittisesti. Tässä kohtaa toivoisin ministeriöltäkin malttia: linjanveto voi nimittäin pahimmillaan johtaa moneen tilanteeseen joissa se ainut koulutuspaikka katoaa maasta vain koska se on pieni. Tällainen kulttuurinen köyhdyttäminen ei voi olla ministeriön tavoite. Tuoreessa muistissa pitäisi kaikilla olla edelleen surullisenkuuluisa Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan kohtalo. On niinkin että joidenkin koulutusmahdollisuuksien katoaminen heikentää jäljelle jäävienkin asemaa. Kulttuuriala ja nimenomaan taiteet ovat tulevaisuudessa yhä enemmän yksi kokonaisuus jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siksi pitkälle menevä erikoistuminen oppilaitoksittain ei ole mitenkään toivottavaa.

Oamkin säästöpaineet ovat niin merkittävät, että luulisi olevan erityisen tuhoisaa yrittää kuroa niitä kasaan käymällä juuri pienten koulutusohjelmien kimppuun. Tietojeni mukaan suurimmat yksiköt Oamkissa ovat tekniikka, sosiaali- ja terveysala, sekä liiketalous. Mitkä näiden koulutusohjelmista ovat sellaisia joita ei opeteta muualla kuin Oulussa?

Vasta-argumentti lienee toki se, että tanssikoulutus on kallista muun muuassa siksi että se vaatii kohtuulllisen mittavat tilat toimiakseen. Mutta koulutuksen järjestämisen peruste ei voi koskaan olla se, että koulutetaan niille aloille joille asia voidaan järjestää edullisimmin, varsinkaan silloin kun koulutuksen järjestäminen on yhden ainoan koulun vastuulla. Kapea numeroihin tuijottaminen ilman kokonaiskuvaa on saanut aikaan rumaa jälkeä ihan lähimenneisyydessäkin, Savonlinnan opettajankoulutuksen kohdalla. Itä-Suomen yliopisto päätti siirtää koulutuksen pääkampukselleen Joensuuhun, ja vaikka koulun omasta näkökulmasta liike saattaa olla järkevä, ovat kokonaisvaikutukset jotain aivan muuta. Monelle saattoi tulla yllätyksenä esimerkiksi se, että majoituskapasiteetin katoaminen Savonlinnasta heikentää oleellisesti jopa Savonlinnan Oopperajuhlien kykyä tuottaa vierailunäytäntöjä, ja koulutuksen lähdön kokonaisvaikutukset talousalueelle tulevat olemaan erittäin merkittävät.

Savonlinnan tapauksen kohdalla oli puhetta siitä että valtio ei voi puuttua peliin, koska yliopiston autonomia. Muualla koulutusohjelmien lakkauttamisia perustellaan kuitenkin ministeriön tahtotilalla. Minulle tämä logiikka ei ole vielä auennut.

 

Sitten menettelytavoista. Kun kyseessä on koulutuksen olemassaolo Suomessa ja kulttuurisen perinnön jatkuvuus, ei koulutusohjelmasta päättäminen ole suinkaan mikään yksioikoinen taloudellinen ratkaisu, vaan siihen liittyy laajempi vastuu ja ymmärryksen vaatimus. Tämän vastuun kautta pitäisi tulla itsestäänselvänä ettei tällaisia ratkaisuja voi ikinä tehdä ilman riittävää julkista keskustelua ja asiaan liittyvien tahojen kuulemista. Oamkin johdon käsitys tästä näyttäisi kuitenkin olevan toisenlainen.

Ellei joku olisi vuotanut asiaa Kalevalle, olisi asia saattanut hyvinkin edetä keskiviikkona 17.8. pidettävään Oamkin hallituksen kokoukseen ilman että talon henkilökuntakaan olisi tiennyt asiasta. Edes ne opettajat jotka työskentelevät näiden nimenomaisten koulutusohjelmien parissa eivät tienneet asiasta mitään. Ainuttakaan lausuntoa ei tietojeni mukaan ole asiasta pyydetty päätöksenteon pohjaksi. Asiaa on käsitelty johtoryhmässä, mutta ilmeisesti läsnäolijoita on kielletty puhumasta asiasta. Oamkin rehtori oli kaikesta päätellen viemässä asiaa sammutetuin lyhdyin hallituksen päätettäväksi, ilman että kukaan ehtii ottaa asiaan mitään kantaa. No, ei mennyt ihan niin, ja nyt pelkästään tanssinopettajakoulutuksen puolesta kerättävässä nettiadressissa on tätä kirjoitettaessa yli 3200 nimeä.

Menettelyyn liittyy toinenkin piirre jota ei tässä suinkaan nähdä ensimmäistä kertaa. Voi olla ettei varsinainen tavoite ole nytkään ajaa näitä koulutusohjelmia kokonaan alas, mutta sitä kannattaa esittää, koska siitä nousee takuuvarmasti poru. Sitten voidaan näennäisesti perääntyä, tehdä joku lievempi säästöpäätös, ja siten luoda vaikutelma että nyt tehtiin kuitenkin kohtuullinen ratkaisu ja kuunneltiin palautetta.

Suomen näköalaton kurjistaminen saisi nyt pikkuhiljaa riittää, ja toivoisin ministeriöltäkin erityisestä tarkkaavaisuutta sen suhteen, mitä kaikkea meiltä on ”välttämättömien” säästöjen nimissä katoamassa. Koulutussäästöt eivät ole mikään pakko, vaan ihan rehellinen poliittinen valinta, ja sellaisena niitä pitää myös tarkastella. On myös pohdittu Suomi-kuvaa ja maabrändiä uupumiseen asti. Kaikenlaisten työryhmien sijaan meidän pitäisi tunnistaa ne ominaispiirteemme joita ihaillaan maailmalla jo nyt, ja leikkaamisen sijasta vahvistaa niitä.


18/07/2016
Kommentteja (1)

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Taiteen edistämiskeskuksen Taideneuvoston blogisarjassa.

 

Istun veneen kannella, läppäri sylissä ja lasillinen hyvää juomaa kädessä. Työnteoksi tätä tuskin voi kutsua, mutta silti ikäänkuin työn alla tässä on ensimmäisen Taideneuvoston kauden viimeinen blogikirjoitukseni. Ajatukseni oli ensin luoda vähän katsausta menneeseen, mutta jaksaako kukaan heinäkuussa lukea neuvoston kuulumisia kuitenkaan.

Ajatus harhaili pikkuhiljaa kohti vielä ajankohtaisempaa, nimittäin Suomen kesää ja sen kaikkia festivaaleja. Ja niitähän riittää, täysin paikallisista pikkutapahtumista aina kymmenien tuhansien kävijöiden spektaakkeleihin.

Festivaalit ovat antoisia niin yleisölle kuin esiintyjillekin: niissä on yleensä rento meininki, esitys saattaa tapahtua normaalista poikkeavassa ympäristössä, ja lomalaiset ovat yleensä kiireettömiä ja vastaanottavaisia. Yksi festivaalien keskeisiä piirteitä onkin niiden tunnelma.

Tuskin yksikään festivaali pyörii ilman vapaaehtoista työvoimaa, niin sanottua talkooväkeä. Moni tapahtuma on oman paikkakuntansa pieni helmi: se koetaan omaksi ja siitä halutaan pitää kiinni. Joissain tapauksissa se saattaa olla varsinaisen kulttuuritarjonnan ainoa esiintymä koko vuoden aikana. Talkoolaisuus on usein merkki siitä että tapahtuma koetaan paikallisesti tärkeäksi.

Olin kesäkuussa Ilmajoen musiikkijuhlilla, missä pystytetään kokonaisia oopperaesityksiä varsin niukalla taloudellisella resurssilla. Mutta siihen se niukkuus jääkin. Tapahtuman ympärillä häärii valtava määrä talkoolaisia, näyttämötehtävistä keittiöön. Heille on kunnia-asia, että oopperaesitys toteutuu.

Aivan äskettäin kävin Imatralla, missä vielä joitain vuosia sitten järjestettiin Imatra Big Band Festivaali. Se meni sittemmin nurin, mutta pyyteetön tekemisen meininki ei ole kadonnut. Imatra Big Band Camp kokoaa nuoria soittajia oppimaan, ja leirin siivellä kuultiin jokunen keikkakin, esimerkiksi superbändi Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana.

Sateisesta säästä huolimatta ilmaiskeikkaa kuunteli runsaslukuinen yleisö keskustan kävelykadulla ja tunnelma oli innostunut. Mietin itsekseni että kuinkakohan paljon vastaavaa kaupungissa vuoden aikana ylipäätään tapahtuu.

Vapaaehtoiset ovat niin merkittävä voimavara festivaaleille, että jos vastaava työpanos pitäisi hankkia rahalla, moni tapahtuma kaatuisi saman tien, ja jäljelle jäävätkin joutuisivat supistamaan tarjontaansa. Jokaisen esiintyjän on siis syytä nostaa hattua niille uurastajille, jotka lopulta tekevät ne kesäkeikat mahdolliseksi.

Mitä tietotaidossa ehkä puuttuu, sen korvaa monin verroin suuri sydän ja tekemisen henki, ympäripyöreitä päiviä tehden, ilman korvausta. Ja juuri siitä hengestä syntyy festivaalin tunnelmaa.


23/04/2015
Kommentteja (2)

Tämä blogi on ilmestynyt aiemmin Taiteen edistämiskeskuksen blogisarjassa "Taiken eturintamassa", jonka kirjoittajina vuorottelevat Taideneuvoston jäsenet.

 

Viime elokuusta asti olen asunut melko ihanteellisissa olosuhteissa – ainakin omasta mielestäni. Perheemme muutti tuolloin eräänlaista sapattivuotta viettämään eteläiselle Saaristomerelle, Utön saareen. Omaan mielenmaisemaani tämä istuu hyvin jo siksikin, että sain viettää käytännössä koko lapsuuteni meren rannalla, vaikkakin mantereella.

Utö on niin kaukana merellä ja niin pieni saari, että haja-asutusaluekin on tähän verrattuna tiivis taajama. Saaren pinta-ala on hiukan reilut 80 hehtaaria, ja talvella kun kesäasukkaat ja turistit ovat poissa, mitataan väkiluku muutamissa kymmenissä. Lähin asuttu saari on vajaan 20 kilometrin päässä, eikä välissä ole muuta kuin vettä ja satunnaisia kallioluotoja. Talvi tekee omalla veneellä liikkumisen käytännössä mahdottomaksi, ja yhteysalus liikennöi kuutena päivänä viikossa, tosin ei aina molempiin suuntiin.

Ja kuitenkin täällä eletään hyvin: pieni mutta valikoimaltaan häkellyttävä ruokakauppa on auki aina tunnin tai pari päivässä, koska enempää ei tarvita. Kaupalla on tietysti myös Postin palvelupiste, ja Matkahuolto tuo yhteysalukselle suuremmat lähetykset. Tyttäremme käy koulua ensimmäisellä luokalla, ja hänellä on peräti yksi luokkatoveri. Koulussa, joka käsittää luokat 1-6 on lapsia tällä hetkellä yhteensä viisi. Kouluun hän menee kymmeneksi, ja jää usein opetuksen päätyttyä koulun pihalle tai muualle leikkimään, jos sattuu huvittamaan. Liikennettä ei ole, eikä muitakaan vaaratekijöitä, ja kotiin on viiden minuutin kävelymatka.

Satunnaisille kävijöille täällä on vuokramökkejä ja huoneistoja, sekä ihan oikea hotelli – entinen Puolustusvoimien rakennus – jonka ravintolassa on varmaankin Saaristomeren paras ruoka. Koululla ei muuten ole omaa keittiötä, vaan lapset käyvät hotellilla syömässä, joten oletettavasti heillä on maan paras kouluruoka. Saaren elämään vaikuttaa suuresti meriliikenteen luotsaustoiminta, joka jatkuu aktiivisena ympäri vuoden: muun muuassa Naantalin öljytankkeriliikenne saapuu Saaristomerelle Utön kohdalta. Merikaapeli tuo sähkön, juomavesi tehdään paikallisesti merivedestä, ja tietoliikenneyhteyksistä huolehtii keskellä saarta kohoava kännykkämasto.

Itselleni tämä vuosi on merkinnyt paitsi merelle tuijottamista, myös erityistä keskittymistä kirjoitustyöhön. Kun muutimme, työn alla oli ooppera joka kertoo säveltäjä-urkuri-kapellimestari Oskar Merikannosta. Työ oli ollut erilaisten arjen kiireiden ja muiden häiriötekijöiden ristipaineessa pitkään, ja deadline alkoi jo paukkua. Olen usein kuullut puhuttavan siitä että maisemanvaihto ja ympäristön rauhoittaminen on hyväksi luovalle työlle, mutta vasta nyt tajuan sen oikeasti. Sävelsin niin paljon ensimmäisen viikon aikana, että saman lopputuloksen saavuttaminen aiemmin kotona olisi vaatinut noin kuukauden puurtamisen. Hiljaisuus on täällä omanlaistaan, täysin äänetöntä ei ole koskaan. Jos tuuli ei humise, vähintäänkin korviin kantautuu rantakallioihin vyöryvien maininkien kohina ja vesilintujen erilaiset tiedonannot. Ainoa ihmisen aiheuttama pysyvä ääni on luotsiaseman pyörivän tutkalaitteiston vaimea hurina.

Oleskelumme täällä päättyy tulevana kesänä, kun realiteetit kutsuvat takaisin mantereelle. Mutta paljon on ajatuksia täällä syntynyt, ja syntyy edelleen. Tässä elämän kiireettömyydessä on jotain, josta ei millään haluaisi luopua. On myös ollut mielenkiintoista huomata, miten vähän kaipaa niitä elämän ylellisyyksiä ja lisukkeita joita täällä ei ole saatavilla. Ja että maailma pyörii ihan niinkuin ennenkin, vaikkei osallistu kaikkeen siihen mihin yleensä kiirehtii mukaan. Tila ja aika oman pään ympärillä antaa mahdollisuuden ja melkein pakottaakin katselemaan yhteiskuntaa vähän eri näkökulmasta. Puheet tehostamisesta, tuottavuuden noususta ja leikkauksista näyttäytyvät outoina. Onkohan lopputulos kenelläkään hanskassa, kun monet ovat kiireisiä ja stressaantuneita jo nyt?

Oskar Merikannosta vielä: hän oli armoitettu melodikko ja musiikin monilahjakkuus. Hänen musiikkinsa ei ollut monimutkaista, ei teoreettisesti erityisen haastavaa, eikä hän pyrkinyt suuriin muotoihin. Mutta hän osasi kirjoittaa kappaleita joista ihmiset pitivät heti. Kesäillan valssi, Oi muistatko vielä sen virren, Pai pai paitaressu, ja monta muuta. Näillä ei aina noustu kollegoiden ylimmän arvostuksen kohteeksi. Oopperani alkaa kohtauksella jossa aikalaiset Sibelius, Gallén-Kallela ja Kajanus ruotivat taiteen olemusta ja vähättelevät Oskaria, joka "ei kohoa taiteen temppeliin", kuten libretisti Juhani Koivisto asian tiivistää. Sävelsin tätä huvittuneena huomiostani, että sama debatti jatkuu tavallaan vielä 2000-luvullakin. Ehkä on hyvä ajatella laajemmin ja sallivammin. Pieni ja yksinkertainen voi olla jollekulle arvokkaampaa kuin mikään muu.


24/02/2015
Kommentteja (6)

Ansioitunut muusikko, kunnallispoliitikko ja eduskuntavaaliehdokas Hannu Oskala kirjoitti hiljattain blogissaan kulttuuripolitiikan heikosta reagointikyvystä taiteen kentän muutoksiin. Allekirjoitan Hannun näkemykset muutostarpeesta monilta osin, enkä lähde tässä blogissa sen suurempaan väittelyyn. Haluan tässä kuitenkin tarjota hiukan taustatietoa valtionosuutta nauttivien orkestereiden ja yhtyeiden toiminnasta ihan numeromuodossa. Teen tämän siksi, että kulttuuripoliittiseen keskusteluumme on pesiytynyt hokema, jonka Hannukin toistaa blogissaan: 95% valtion tuesta menee "klassisen musiikin orkestereille". Määritelmä on epätarkka ja omiaan luomaan yksinkertaistuksen johon törmää todella usein: 95% tuesta menee klassiselle musiikille. Näin ei kuitenkaan läheskään ole.

 

VOS-järjestelmän piirissä on 28 yhtyettä: kaikki kaupunginorkesterit, Avanti!, Suomalainen barokkiorkesteri (FiBO), Uuden Musiikin Orkesteri (UMO), lastenmusiikkiorkesteri Loiskis, kansanmusiikkiyhtye Tallari, sekä Riku Niemi Orchestra (RNO). Tarkastelin näiden yhtyeiden toimintaa yhden syyskauden ajalta, elokuun alusta joulukuun loppuun 2014. Ei kovin pitkä otos, mutta antanee kuitenkin melko hyvän kuvan siitä mitä tapahtuu. Tiedot on kerätty Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n konserttikalenterista; Loiskiksen, RNO:n ja Tallarin osalta yhtyeiltä itseltään. Joidenkin konserttien osalta on hiukan tulkinnanvaraista mihin lokeroon ne kuuluvat, mutta olen pyrkinyt lukemaan ohjemistoja parhaan kykyni mukaan.

Tällä aikavälillä orkesterit ja yhtyeet esiintyivät yhteensä 580 kertaa. Kaupunginorkesterit, Avanti! ja FiBO 436 kertaa ja muut yhtyeet yhteensä 144 kertaa. Kaupunginorkesterien, Avanti!n ja FiBOn konserteista 336 eli 70% oli sinfonia- ja kamarikonsertteja. Viihdekonsertteja oli 39, erilaisia lastenkonsertteja 26 ja muuta, vaikeammin määriteltävää 35 esitystä. Nämä siis yhteensä 30% kyseisten orkesterien toiminnasta.

UMO esiintyi 26 kertaa, Loiskis 48, RNO 45 ja Tallari 25. Kaikkien VOS-orkesterien esiintymisistä kaupungiorkesterien, Avanti!n ja FiBon osuus oli 75%. Siitä osuudesta noin 70% koostui siis sinfonia- ja kamarikonserteista. Yhteenvetona todettakoon että kaikista VOS-yhtyeiden esiintymisistä sinfonia- ja kamarikonsertteja oli 58%.

Ja tästä päästään ensimmäisen kappaleen prosenttilukujen puutteellisuuteen. Vaikka onkin totta että kaupunginorkesterit (tarkkaan ottaen siis näiden emokunnat), Avanti! ja FiBO yhteensä saavat 94,2% (2015) valtionosuuksista, on tätä tukea nauttivien orkesterien ohjelmistosta "klassista musiikkia" siis 58%. Tämä on tärkeä luku, sillä tokihan meitä kiinnostaa mitä näillä rahoilla tosiasiassa tehdään. Onkin syytä lakata puhumasta sellaisilla käsitteillä kuin "klassisen musiikin orkesteri", sillä kaikista VOS-tuetuista orkestereista vain yhtä voidaan pitää sataprosenttisesti klasariin keskittyvänä orkesterina, ja se on FiBO. Eikä siinä mitään, se on heidän hommansa. Kaupunginorkesterien tehtäväkenttä on tänä päivänä todella laaja, ja ulottuu myös moniin sellaisiin toimintoihin jotka eivät konserttikalentereissa näy, kuten erilaiset laitoskonsertit sairaaloissa, vanhainkodeissa ja kouluissa, sekä ihan suoranainen musiikkikasvatustyö.


22/07/2013
Kommentteja (239)

Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloite on ollut kovasti puheenaiheena viime aikoina. Nimien keräämisen deadline on käsillä, ja aloite saattaa olla niukasti menemässä läpi. Minultakin on tiedusteltu usean tahon toimesta aionko allekirjoittaa. No, en todellakaan aio. 

Tekijänoikeuslaki varmaankin kaipaa selkiyttämistä ja parantelua joiltain osin, mutta toisin kuin on usein annettu ymmärtää, nykyinen laki ei ole kaiken kaikkiaan mikään susi. Se onnistuu perustehtävässään - luovan työn tekijöiden oikeuksien turvaamisessa - kohtuullisen hyvin. Lain huonompien kohtien korjaamiseen tarvittaisiin melko lailla erilainen aloite kuin se, mikä nyt on käsillä.

Kenties ikävintä aloitteessa on se, että yksi sen keskeisiä seurauksia peitetään savuverhon taakse. Aloitteen tekijät sanovat että "Esityksen tarkoitus ei ole muuttaa tekijänoikeuksien alaisen sisällön lataamista lailliseksi..." mutta käytännössä juuri niin kuitenkin kävisi. Aloite nimittäin pyrkii poistamaan vaatimuksen laillisesta lähteestä yksityisen kopioimisen yhteydessä. Itse asiassa, tämä on sikäli uskomattoman ongelmallinen kohta, että ilmeisesti koko käsite yksityisestä kopioimisesta on ymmärretty väärin - tietoisesti tai vahingossa. 

Yksinkertaistettuna yksityinen kopioiminen (ns. omaan käyttöön kopioiminen) tarkoittaa vain sitä, että kun olet ostanut levyn, saat valmistaa siitä pienen määrän kopioita perheesi ja lähipiirisi käyttöön. Joku haluaa kuunnella sitä autossa, joku kotona, joku lenkillä mp3-soittimelta, ja tämän pitää olla mahdollista ilman useamman kappaleen ostamista. Tähän sinulla kuluttajana on oikeus, ja tätä kopiointia kompensoidaan tekijöille niinsanotulla hyvitysmaksulla. Lisätietoja vaikkapa täältä:

http://www.minedu.fi/OPM/Tekijaenoikeus/tekijaenoikeuden_perusteita/tekijanoikeudesta_kysyttya/yksityinen_kopiointi.html

Nyt kuitenkin aloite pyrkii hämärtämään koko tätä tilannetta vaatimalla "laillisen lähteen" vaatimuksen poistamista laista. Vaatimus on käsittämätön, sillä koko oikeutus kopion valmistamiseen perustuu siihen, että omistat jotain mitä kopioida. Ja tälle on erittäin hyvä syy, sillä laillisen lähteen vaatimuksen poistaminen johtaisi käytännössä siihen, että kuka tahansa voisi imuroida netistä minkä tahansa tiedoston miltä tahansa palvelimelta ja kutsua sitä yksityiseksi kopioimiseksi. Käytännössä olisi siis mahdollista että kun artistin x uusi levy ilmestyy, joku jossain päin maailmaa lataa sen palvelimelleen, jonka jälkeen kaikki kiinnostuneet voivat hakea sen sieltä ilmaiseksi, "yksityisenä" kopiointina. Yhtään levyä ei tarvitsisi ostaa ja myydä, artisti ei saisi mitään, eikä lakia olisi rikottu.

Tämän huomioon ottaen pidän yllättävänä että ilmeisesti aika moni tekijäpuolen edustaja on ilmoittanut kannattavansa tätä aloitetta. Aloitteessa lukee että "Toissijaisesti esitys pyrkii parantamaan artistien ja muiden sisällöntuottajien asemaa..." mutta jokainen voi arvioida kuinka uskottava tämä lause on. Aloite harhaanjohtaa allekirjoittajia kutsumalla yllä kuvailtua radikaalia ja tekijöiden kannalta äärimmäisen vahingollista muutosta "lain selkiyttämiseksi". 

Toinen esimerkki: "Ehdotuksella on taloudellisia vaikutuksia tekijänoikeusjärjestöille. Esimerkiksi opetus- ja tutkimuskäytön vapauttaminen tekijänoikeuskorvausten piiristä pienentää järjestöjen tulovirtaa." Ensiksikin on epäselvää puhua taloudellisista vaikutuksista tekijänoikeusjärjestöille, koska tosiasiassa taloudelliset vaikutukset koskevat tekijöitä. Eiväthän järjestöt kerää rahaa itselleen, vaan meille tekijöille. Valittu sanamuoto pyrkii sumentamaan todellisuutta, ja kuvastaa aloitteen tekijöiden kielteistä asennetta tekijänoikeusjärjestöjä kohtaan. Lisäksi on liikuttavaa puhua opetus- ja tutkimuskäytön vapauttamisen taloudellisista seurauksista, mutta jättää kokonaan mainitsematta aiemmin mainitsemani laillisen lähteen vaatimuksen poistamisen todennäköisesti rajut seuraukset.

Aloite kantaa kivasti huolta myös viranomaisten puolesta: "Tekijänoikeusrikosten tutkinta kuluttaa merkittävästi poliisin resursseja, jotka ehdotuksen myötä vapautuisivat vakavampien rikosten selvittämiseen." Eli muutetaan lakia niin että aiemmin rikollinen toiminta muutetaan sallituksi, niin kyllähän sillä poliisin työtaakka helpottuu. Entä jos kokeiltaisiin sitä että ei rikottaisi sitä lakia?

Ihan oikeasti. Ei se ole poliisin, levy-yhtiön, kustantajan, säveltäjän eikä Teoston syy jos joku levittää aineistoa jonka oikeuksia hän ei omista. Tekijänoikeuksista, nettilataamisesta ja piraateista on puhuttu niin paljon ja niin kauan, että täytyy olla todella nuija jos edelleenkään ei hahmota että jos en ole Popedan jäsen, en todennäköisesti saa levittää Popedan musaa ventovieraille.

Tekijänoikeuslain tarkoitus ei ole mahdollistaa kaikkea mitä netissä voi tehdä, vaan turvata luovan työn tekijän oikeudet omaan työhönsä. Ongelman ydin ei ole laki, levy-yhtiö tai Teosto, vaan henkilö joka yhä edelleen yrittää saada musansa ja leffansa ilmaiseksi. 




Ja lopuksi, koska keskustelu on ainakin sosiaalisessa mediassa ollut osin valitettavan asiantuntematonta, kertaan tässä muutaman perusfaktan:

- Tekijänoikeusjärjestöt, kuten Teosto, ovat voittoa tavoittelemattomia järjestöjä, jotka edustavat tekijöitä heidän itsensä antaman valtuutuksen perusteella. Järjestöt eivät rikastu tekijänoikeuksilla, vaan tilittävät hallintokuluja lukuunottamatta kaiken keräämänsä rahan suoraan tekijöille. 

- Ylintä päätösvaltaa Teostossa käyttävät Teoston jäsenet, jollaiseksi pääsee olemalla neljä vuotta Teoston tekijäasiakas.

- Suurin osa tekijänoikeusasioista on sopimuskysymyksiä, joista ei suoraan määrätä tekijänoikeuslaissa. Jos kustantaja tai levy-yhtiö vie teoksesi tuloista mielestäsi liian ison siivun, syy on tekemässäsi sopimuksessa yhtiön kanssa, ei laissa. Tyypillinen sävellyksen kustannussopimus antaa kustantajalle 33% esityskorvauksista, ja loput säveltäjälle, ja tuota kolmasosaa vastaan kustantaja on velvollinen edistämään teoksen käyttöä mm. julkaisemalla sen. Kustannussopimus voi olla määräaikainen.

- Tekijänoikeuslaki ei estä käyttämästä ns. avoimia lisenssejä.

- Hyvitysmaksulla ei ole mitään tekemistä piratismin tai luvattoman nettilataamisen haittojen kanssa. 

- Tekijöillä ei ole monopoli-tyyppistä asemaa, eikä kyseisen käsitteen soveltaminen tekijänoikeuteen toimi muutenkaan. Olen ennenkin käyttänyt tätä vertausta: väite että minulla olisi "monopoli" oman teokseni hyödyntämiseen on öbaut yhtä järjetön kuin väite että Volvolla on "monopoli" Volvo-merkkisten autojen valmistamiseen. Kuka tahansa saa ruveta säveltämään ja esittämään omaa musiikkiaan.


13/02/2013
Kommentteja (27)

Olen aiemmin kirjoittanut muusikoiden koulutustilanteesta, ammattikorkeakouluverkoston leikkauksista ja siihen liittyvistä kysymyksistä. Keskustelua asiasta on käyty monella foorumilla, syy-seuraussuhteitakin etsien. Aina silloin tällöin joku muistaa huomauttaa että jos muusikkokoulutus yskii, kannattaa vilkaista myös sinne mistä koko ketju saa alkunsa: lasten harrastustoimintaan ja varhaiskasvatuksen panokseen.

Taideaineiden asema peruskoulussa on puhuttanut jo pitkään, eikä syyttä. Tilanne, jossa joillain luokilla oppilas joutuu mm. valitsemaan kuvaamataidon tai musiikin mutta ei voi saada molempia, on absurdi. Kuten se, että musiikkia on yksi tunti viikossa ja se käytetään lähinnä joidenkin biisien kuunteluun. Joissain kouluissa musiikin opetusmäärät ovat kuulemma niin olemattomia että pätevän opettajan saaminen paikalle ei tahdo millään onnistua.

Mutta sitten meillä on erikoisluokkia, jotka ovat aivan oma kysymyksensä - esimerkiksi musiikkiluokat. Niitä löytyy eri puolilta Suomea, ja ovat musiikista innostuneiden lasten kovassa suosiossa. Ne tekevät musiikin varhaiskasvatuksen saralla merkittävää työtä, antaen musikaalisesti lahjakkaille lapsille väylän kehittää erityistaitojaan normaalin koulunkäynnin osana.

Näiden erikoisluokkien olemassaolosta käydään aina silloin tällöin keskustelua, jossa toimintaa kyseenalaistavat argumentit eivät ole ihan sieltä parhaasta päästä. Tyypillinen ja huikeaa tietämättömyyttä edustava näkemys on se, että peruskoulun ei pidä puuhastella tällaisen "elitismin" parissa. Perustelu on niin hakoteillä että siihen vastaaminen on vaikeaa.

Todella jännittävä tapaus löytyy tällä hetkellä Oulusta, jossa toteutettiin suuri kuntaliitos vuoden 2013 alussa. Oulu omaa erinomaiset musiikkiluokat, joiden jatko on kuitenkin nyt kyseenalaistettu muun muuassa seuraavalla varsin yllättävällä argumentilla. Kuntaliitos on tuonut musiikkiluokkien toiminnan piiriin suurehkon määrän lapsia jotka eivät aiemmin olleet oululaisia eivätkä siis voineet hakeutua musiikkiluokille. Nyt kun he voivat, on ongelmaksi noussut se, miten vaikkapa Oulunsalosta saadaan oppilaat kuljetettua Oulun keskustaan, missä musiikkiluokat toimivat. Kuljetus pitäisi järjestää kaupungin piikkiin, etteivät oppilaat joudu epätasa-arvoiseen asemaan. Tämän voi tiivistää niin, että palvelun kysynnän (ja tarpeen) kasvua käytetään mutkan kautta perusteluna palvelun lakkauttamiselle. Ymmärrän tavallaan tuon tasa-arvo-argumentin, mutta mitä tasa-arvoa se on että lopetetaan koko juttu? Eihän tämä nyt mitenkään voi olla se paras ratkaisu mihin kyetään.

Haluan erityisesti painottaa, että musiikin harrastaminen on mitä parhainta ajankäyttöä lapselle. Meillä on kosolti tietoa ja kokemusta siitä että musiikin kanssa peuhaaminen edistää henkistä kehitystä, mm. keskittymis- ja omaksumiskykyä. Pienillä lapsilla on todettu suoraan aivojen kehittymiseen liittyviä positiivisia vaikutuksia. Järkevä harrastustoiminta täyttää päivää myös sillä tavalla mukavasti että kaikenlaiseen hölmöilyyn jää vähemmän aikaa. Ei tarvitse edes mennä Venezuelaan asti jotta tämä logiikka aukenisi, mutta kyllähän sen systeemin pitäisi olla inspiraatioksi meille kaikille. Jos me ihan oikeasti toimisimme niin kuin kannattaa toimia, olisi tavoite se, että jokainen lapsi osaa soittaa ja laulaa peruskoulusta lähtiessään. Ja kyllä, tällaisiakin tavoitteita on maailmalla asetettu. Riittääkö meille nykytilanne, ja onko siinä jonkun mielestä ihan oikeasti karsimisenkin varaa?


08/08/2012
Kommentteja (18)

Tarkoitus ei ollut blogata näin pian uudestaan, eikä varsinkaan aiheesta joka liippaa niin läheltä edellistä - mutta Johanna Korhosen kirjoitus Helsingin Sanomissa (Seitsemän syntiä, 8.8.) antaa nyt kuitenkin hiukan aihetta. Johanna toteaa klassisen musiikin kärsivän siitä nauttivien ihmisten itsensä luomista lieveilmiöistä, joita hän nimittää synneiksi. Pakko sanoa että jäin hämmennyksen valtaan.

 Jääkiekkoa ja musiikkia on aseteltu vastakkain niin monta kertaa ettei enää jaksaisi, mutta sen voin sanoa etten kohtuullisen monta ottelua seuranneena edelleenkään kykene ihan hahmottamaan miksi joku on joskus paitsiossa. Tämä ilmeinen osaamisen puute ei kuitenkaan estä pulssiani nousemasta epäterveellisille lukemille soveltuvissa kohdin ottelua. Ei oopperaakaan tarvitse ”tuntea” tai ”ymmärtää” jotta se aukenisi. Oopperassa tai klassisessa musiikissa muutenkaan - missään muussakaan taiteessa - ei ole olennaista osata joku tietty määrä nippelitietoa tai alan termistöä. 

 Seuraavaksi Johanna puhuu klassisen musiikin ”pelastamisesta” ja yleisön hiusväristä (”harmaa”). Minulla ei ole sellaista tietoa että klassinen musiikki olisi koskaan ollut varsinainen nuorisolaji. Onko se jollekulle joku ongelma että yleisö on varttunutta? Tekeekö se yleisöstä huonompaa? Miltä klassinen musiikki pitää pelastaa? 

 Jos joku ei ole huomannut, niin orkesterit noin keskimäärin eivät kuitenkaan suhtaudu yleisöönsä välinpitämättömästi, eikä nuoren yleisön tavoittamista ole mitenkään unohdettu. On konsertteja jotka räätälöidään tietylle yleisölle, on sävellysprojekteja lapsille, on kummiprojekteja. Lahdessa noin tuhat yläaste- ja lukio-opiskelijaa tulee parin viikon kuluttua seuraamaan varta vasten heille pidettävää esitystä, ja vastaavia esimerkkejä on monelta paikkakunnalta. Helsingin kaupunginorkesterin kummiprojekti oli komea esimerkki hyvästä ”outreach”-tyyppisestä toiminnasta.

 Väite kankeudesta saattaa joidenkin instituutioiden kohdalla pitää paikkansakin - taiteenlajista riippumatta - mutta todella väsynyttä on jälleen kerran puhua Savonlinnan Oopperajuhlista ”pakkonäyttäytymisten” paikkana. Ihan mihin tahansa suureen ja kansainväliseen tapahtumaan liittyy tietty määrä tilaisuuksia ja kutsuja jotka ovat ns. ”viran puolesta”. Totta kai myös Savonlinnassa, mutta eihän se kerro siitä tapahtumasta mitään!

 Puhuessaan ulossulkevasta ”kultista” Johanna menee vesille joissa minulta loppuu kaikki ymmärrys. Sellaista mielikuvaa kun kuulemma ruokitaan - mutta kuka sitä ruokkiikaan? Muusikot? Ei. Me olemme iloisia aina, kun ihan kuka tahansa vaivautuu tarkastamaan mitä meillä on annettavaa. Yleisö? Jos nyt sitten se yksi nirppanokka wannabe-kulttuuritantta yleistetään koko yleisöä edustavaksi, niin ehkä sitten. Mutta todellisuus ei ole tätä, vaan ihan tavallisia ihmisiä, joista jotkut tuntevat musiikkia paljon, jotkut vähemmän. Jos joku osaa klassisen musiikin sanaston etu- ja takaperin, ei se voi olla joku ihme ongelma jollekulle muulle. Pukeutumisestakin jaksetaan usein puhua: kun sinne pitää laittaa puku päälle ja pönöttää. Mutta kun ei pidä. Farkut on ihan jees. Jos joku haluaa juhlistaa arkeaan hiukan vetämällä solmion kaulaan, niin ketä se muka haittaa? Suomen Urheilugaalassa näkyi valtava määrä iltapukuja ja smokkeja, mutta ei syytöksiä elitismistä. Helsingin Musiikkitalon avajaiset olivat kuulemma ”lasienkilistelyä ja tylsiä puheita”. Kumma juttu kun siellä oli kuitenkin usean tunnin verran musiikkiesityksiä genreen katsomatta, joihin osallistuivat kaikki talon pääkäyttäjät. Kuka synnytti mielikuvan, ja mikä oli todellisuus? Esa-Pekka Salonen suoritti melko harvinaisen ulostulon hiljattain, perustellen seikkaperäisesti näkemyksiään. ”Ylimieliseltä kuulostavaa”, on tuomio. Onko niin että kaikki niinsanottua korkeakulttuuria puolustava puhe on ylimielistä kiukuttelua? Vai oliko puhuja väärä, kun asuu ulkomailla ja tienaa hyvin?

 Ihmisenä joka osallistuu noin sataan konserttiin vuodessa minun täytyy sanoa että ainoa paikka missä jotain kummallista mielikuvaa klassisesta musiikista levitetään ovat lehtien palstat. Haastankin jokaisen suomalaisen huolehtimaan siitä että käy edes kerran elämässään konsertissa. ”Minähän en sinne eliitin karkeloihin mene pelleilemään” -puheet varmaan ainakin vähenisivät.


06/08/2012
Kommentteja (2)

Myöhäiskesän kulttuuripoliittinen mini-nokittelu kapellimestarin ja kulttuuriministerin välillä on poikinut aavistuksen laajemman nokittelun yleisönosastoilla ja sosiaalisessa mediassa, joka on tietenkin kiteytynyt siihen, mitä kulttuuria pitää tukea ja mitä ei. Kuten usein aiemminkin, mitään todellista avartavaa keskustelua ei kuitenkaan ole nähty: lähinnä vanhoja luutuneita käsityksiä siitä miten ”korkeakulttuuri” on pönöttämistä ja klassinen musiikki menneisyyttä ja miten meillä on nyt yhtäkkiä aivan valtava määrä uutta (eli automaattisesti kiinnostavaa?) kulttuuria joka on ihan yhtä oikeutettua valtion tukeen kuin kaikki se mitä tällä hetkellä tuetaan. Aion nyt sohaista muurahaispesään ja antaa jonkinlaisen näkemykseni siitä miksi meillä on sellainen kulttuuriverkosto kuin on, ja ehkä myös siitä mihin tästä voisi edetä. En aio uhrata juurikaan ajatuksia valtiontalouden kestävyysvajeelle enkä muullekaan sellaiselle, koska kulttuuripelimerkeillä ei sitä ongelmaa kuitenkaan korjata, ja nykyinen rahoitustasokin on perin vaatimaton kokonaisuuteen suhteutettuna, toisin kuin yleinen käsitys tuntuu olevan. Keskityn tässä lähinnä musiikkikentän asioihin, mutta monet esille tulevat seikat pätevät varmasti melko pitkälle myös esimerkiksi teatterin puolella.

 

 Suomessa on aivan ymmärrettävästi ja oikeutetusti keskusteltu jo pitkään siitä, toimiiko nykyinen kultuurilaitosverkostomme hyvin vai ei, ja mitä kuuluu niille toimijoille jotka ovat sen verkoston ulkopuolella. Tässä keskustelussa törmätään toistuvasti siihen, että ei tiedetä mistä itse asiassa keskustellaan. Monille laitosorkesteri on synonyymi klassiselle musiikille, jolloin ajaudutaan heti genreriitaan jossa kaupunginorkesteri on yhtäkkiä rytmimusiikin vihollinen. Ei kuitenkaan ole mitään sellaista automaatiota joka varmuudella muuttaisi rytmimusiikin rahoitusta vaikkapa Joensuussa paremmaksi, vaikka sikäläistä kaupunginorkesteria ei olisi. Kaupunginorkesterien olemassaolon syyt ovat kuitenkin paljon laajemmat kuin klassisen musiikin perinteen vaaliminen.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa että länsimaisen taidemusiikin tähänastiset aikaansaannokset ovat ihmiskunnan hienoimpien ja vaikeimmin selitettävien saavutusten joukossa. Jokainen, joka on pysähtynyt vaikkapa Beethovenin Eroica-sinfonian, Bachin Matteus-passion tai Stravinskyn Kevätuhrin äärelle, tietää tämän, ja listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Tällä en vähättele muuta musiikkia, mutta se on vaan todettava että tämä perintö on aarreaitta jonka ihmeitä aivan liian harva saa - ja viitsii - todistaa. Pelkästään tämä olemassaoleva teospaljous riittää perusteeksi orkesterien olemassaololle. 

 

Suomen maantieteellinen rakenne aiheuttaa kaikenlaista harmia, oli kyse sitten sairaanhoidosta tai joukkoliikenneratkaisuista. Meillä on aika paljon pinta-alaa, ja ihmiset asuvat harvassa. Musiikista ei ole iloa kenellekään, ellei sitä pääse kuulemaan. Porista ei ihan noin vain lähdetä Turkuun tai Tamperelle konserttiin. Vaikka meillä on väestön lukumäärään nähden verrattain monta orkesteria, ne eivät kuitenkaan sijaitse siinä määrin lähellä toisiaan että varsinaista päällekkäisyyttä palvelun tarjonnassa esiintyisi - ehkä paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Konsertin on oltava ihmisten saavutettavissa, tai sitten sinne ei lähdetä. Tästäkin syystä vaikkapa Vaasassa, Kuopiossa ja Rovaniemellä on jatkossakin oltava omat orkesterinsa.

Mutta paikallisen orkesterin olemassaololle on myös muita syitä, isoja ja pieniä. Yksi tärkeimmistä liittyy opiskeluun. Kaupunginorkesterin vakituiset muusikot ovat paikkakunnalla asuvina korvaamaton voimavara alueensa musiikkioppilaitoksille. Lukemattomat orkesterimuusikot siirtyvät päivittäin harjoitusten päätyttyä musiikkiopistolle opastamaan nuoria musiikinharrastajia ja tulevia muusikoita. Ammattiesiintyjien läsnäolo kaupungissa näkyy tietysti monella muullakin tavalla joita ei aina tule ajatelleeksi. 

 

Olen toisaalta sitä mieltä, että kaupunginorkesterin on myös käytännössä oltava ”kaupungin orkesteri”. Sen tehtäväkenttää määrittävät jatkuvasti oman kaupungin tarpeet, jotka voivat olla hyvinkin moninaisia. On omistajan oikeus saada orkesteristaan mahdollisimman paljon hyötyä ja iloa kaupungin asukkaille. Kaupunginorkesteri ei voi spesialisoitua vain yhdenlaiseen musiikkiin kaiken muun kustannuksella - ja tällä tarkoitan myös klassista musiikkia. Sinfoniaorkesterin soitinvalikoima on toki muotoutunut klassisen musiikin vaatimusten mukaiseksi, mutta se ei tarkoita etteikö sitä voisi käyttää moneen muuhunkin. Laaja ohjemisto ja moninaiset toimintamuodot tuovat orkesterin laajan veronmaksajajoukon eteen, ja kapea ohjelmisto eristää orkesterin pienen piirin salaisuudeksi jota on helppo vastustaa eliitin kokoontumispaikkana. Lause sisältää ilmiselvän kärjistyksen, mutta silti. Tässä on orkestereille yksi mietinnän paikka: palvelemmeko yleisöämme riittävän laajalti?

 

Kaupunginorkesteriverkoston nykymuodon vaihtoehdoksi ovat jotkut esittäneet huomattavasti harvempaa verkostoa, jota korvattaisiin valtakunnallisella kiertuetoiminnalla; toisin sanoen orkesterin ylläpitoon varatuilla rahoilla tilattaisiinkin tapauskohtaisesti eri esiintyviä ryhmiä paikkakunnalle vierailemaan. Tällä on varmasti myös ajateltu saatavan enemmän vaihtelua esitettävään ohjelmistoon, eikä veikkaus siltä osin varmaankaan ole väärä. Se on kuitenkin selvää että varsinaisen orkesterimusiikin tämä malli kadottaisi näiltä paikkakunnilta melko lailla kokonaan, sen verran kallista on kymmeniä muusikoita sisältävien produktioiden pystyttäminen. Lisäksi mallissa on tuo edellä esille tullut fataali heikkous paikallisen ammattimusisoinnin vähentyessä pahimmillaan lähes olemattomiin.

 

Monilla paikkakunnilla nykyinen laitosmalli kamppailee ohjelmistopolitiikkansa suhteen yhden musertavan ongelman kanssa, ja se on liikenevien resurssien niukkuus. Intendenteiltä ja kapellimestareilta on turha vaatia spektaakkeleita ja säväyttäviä uusia avauksia, jos ohjelmatuotantoon ei ole rahaa. Sivustakatsojasta orkesterien taloustilanne saattaa näyttää vakaalta ja hyvältäkin, kun kunnan ja valtion rahat tulevat säännöllisesti. Orkesterin on toimiakseen kuitenkin pidettävä palkkalistoillaan tietty määrä muusikoita (osassa orkestereitamme on tältäkin osin jo nyt fataaleja puutteita) jolloin kiinteät palkkamenot syövät valtaosan budjetista. Sitten on toimitilavuokrat, kun jostain syystä kaupunki perii omalta orkesteriltaan vuokraa omassa salissaan soittamisesta. Lopputulos on että varsinaiseen toimintaan jää senttejä. Tätä dilemmaa jokainen pienikin säästökuuri pahentaa entisestään. Pieneltä näyttävä 5% leikkaus kokonaisrahoituksesta saattaa oikeasti tarkoittaa että tuotantorahasta lähtee 50%, ja se taas saattaa käytännössä lopettaa orkesterin toiminnan. Tämä kannattaa pitää mielessä mm. valtionosuuskeskustelussa: jos pienikin leikkaus kohdennetaan tietyllä tavalla, saattaa se tarkoittaa jossain kaupungissa 100% leikkausta konserttitoimintaan. Helsingin näkökulmasta voi olla vaikea käsittää, mikä on pienen kaupungin oman - ja ainoan - orkesterin merkitys.

Yllämainittu rahoitusasia on ihan oikea ongelma, joka jo nyt rapauttaa laitosverkoston toimivuutta. 

 

 

Lopputuloksena tästä kaikesta totean kuitenkin että kulttuurilaitos voi olla hyvin toimiva malli, jos se on kohtuullisesti rahoitettu ja hyvin johdettu. Sitä on rakennettu Suomeen pitkään, ja tällä hetkellä se on kansainvälinen puheenaihe aina Australiaa myöten, ihan omankin kokemukseni perusteella. Kun kerroin että meillä käydään keskustelua siitä kannattaako verkostoa jatkossa ylläpitää, sain osakseni tyrmistystä: miksi te edes mietitte sellaista, kun te olette onnistuneet siinä mistä me muut vain haaveilemme?

Koko homma käy kuitenkin tarpeettomaksi, jos yleisöä ei tule. Tällä hetkellä orkesterin kokonaisyleisömäärä on varsin hyvällä tasolla, ja arvailuja esitetään lähinnä siitä kasvaako ikääntyvän yleisösegmentin tilalle riittävästi uutta yleisöä. Itse en usko kovinkaan paljon mihinkään poppakonsteihin tämän asian suhteen: orkesterin ei kannata yrittää markkinoida itseään trendikkääksi menomestaksi. Yhdysvalloissa on nähty jo aika noloja esimerkkejä joissa ihan tavallisen sinfoniakonsertin mainos näyttää valtavalta Hollywood-tuotannolta joka tihkuu seksiä ja vaaran tunnetta, vaikka ohjelmassa on pari Mozartin viulukonserttoa.

 

Uskon että tulevaisuus lepää kahden keskeisen tekijän varassa: pitää tarjota paljon vaihtelevaa ohjelmistoa, ja pitää aina soittaa hyvin. Kaikki mitä tehdään, pitää tehdä tasolla jonka tyhmäkin tunnistaa hyväksi. Orkesterien on syytä olla tässä asiassa varsin itsekriittisiä. Laatu ei ole kapellimestarin vaan jokaisen yksittäisen muusikon käsissä. Johdon pitää suunnitella toiminta sellaiseksi että se kiinnostaa yleisöä, ja muusikoiden pitää tehdä työtä niin että kaikki mitä soitetaan kuulostaa hyvältä, aina. Rahoittajien pitää huolehtia siitä että orkesteri voi konsertoida mahdollisimman paljon, sillä konsertointi vie orkesteria aina eteenpäin ja myös lisää sen näkyvyyttä kaupungissa. Tällä hetkellä eri orkesterien konserttimäärien välillä on järkyttävän suuria eroja. Jos jossain soitetaan syyskauden aikana 10 konserttia, on selvää että yhtälö mättää.

 

En allekirjoita lainkaan ajatusta siitä että orkesteriverkostoa pitäisi karsia jotta vapautuisi rahaa muulle musiikille. Tämä ei johdu sympatian puutteesta muita toimijoita kohtaan, enkä sitäpaitsi ole itsekään yksinomaan orkesterikentän toimija. Näkemykseni johtuu siitä, että silloin toteutettaisiin todella nolo antautuminen kuviteltujen realiteettien edessä. Kun joku sanoo että kulttuurin määrärahat eivät voi kasvaa, alkaa bullshit-valo vilkkua. Ei sellainen perustu mihinkään muuhun kuin todennäköisyyteen. Myönnän että määrärahojen kasvu näyttää nyt vaikealta, mutta ei se mahdotonta ole, koska mikään ei määrää että se olisi mahdotonta. Pitkään rakennetun kulttuurikentän osittainen romuttaminen toisenlaisen kulttuurikentän rakentamiseksi olisi pelkkää nollasummapeliä, eikä niin epäkunnianhimoinen suunnitelma voi oikeasti olla paras mahdollinen. Sitäpaitsi kun kulttuurin määrärahat eivät kokonaisuudessaankaan ole kovin suuret, eivät ne tarvittavat lisäsatsauksetkaan ole mitään valtavia. Esimerkiksi voidaan kuvitella minkälaisen mullistuksen saisi aikaan muutaman miljoonan euron valtakunnallinen kiertuetuotantoraha rytmimusiikille. Helsinkiin tarvitaan kipeästi tanssitaiteen näyttämö - ei sekään edellytä valtavia siirtoja muualla. Edellinen kulttuuriministeri hoiti läpi merkittävän korjauksen orkesterien ja teatterien valtionosuuksiin, joka oli euromääräisesti varsin huomattava. Nyt on kuulunut huhuja että vuoden 2014 valtion budjettiin kasautuu todella kovia säästöpaineita kulttuurin osalta. Mitä nykyinen kulttuuriministeri aikoo tehdä torjuakseen tätä uhkaa?

 

 

Jos ajaudutaan todella vaikeaan paikkaan ja orkesterikenttä tulee väistämättömien muutosten eteen, pitää mielestäni olla hereillä ja ryhtyä omatoimisesti selvittämään esimerkiksi tiettyjen orkesterien yhdistymismahdollisuuksia naapurikaupunkien kanssa. Joissain tapauksissa ja oikein toteutettuna sillä saattaisi syntyä jopa paremmin toimivia yksiköitä. Mutta se on eri blogin aihe.


06/07/2012
Kommentteja (1038)

(Tämä blogi on nyt vaan englanniksi, koska aihepiiri on vahvasti kansainvälinen)

 

No, I'm not referring to the composer, but to the music notation software. During the past week, it has become clear that Avid, the parent company behind Sibelius, is shutting down its UK offices, effectively ending Sibelius UK. It is at this point unclear to me what will happen to the staff that has been working on the development of Sibelius - or how many of the "original" team are there at this point at all. This is a serious matter for composers, arrangers and musicians all over the world, and this is why:

 

For years during the 1990s, a significant piece of software called Finale ruled the computerized music notation market. It was highly capable but perhaps more in tune with the demands of professional music copyists than composers looking for a flexible and straightforward way to notate their work. Sibelius, a creation of Jonathan and Ben Finn, came along, and charmed myself (and apparently a huge group of musicians all over) with its speed, logical design, and ease of use. After 10 minutes of trial, I knew I would not go back.

 

As far as I recall, I have been using Sibelius since its version 1 for Macintosh. Over the years it has developed greatly, never losing its flexibility and speed. Aside from the fact that most everyday operations have been made as simple as possible, one of its really nice features has been that most major edits only take a split second to perform. This, however, changed with the most recent major update, when Sibelius 7 was released.

 

One of the most important aspects of software development is that you should never alienate the customers you already have. With Sibelius 7, developers took the incomprehensible step of completely changing the user interface of Sibelius. Instead of the well-organized menus in previous versions, you now have buttons to click on, arranged into several ribbons. For example, to enter lyrics, you first click on the 'Text' ribbon and then on the appropriate Lyrics entry button. If you then want to use the playback function, you select another ribbon first. Sure, the old keyboard shortcuts are apparently still there, but I don't get it. I gave 7 months of use, and I never learned to understand the beauty of this new layout - if there is any beauty in it.

 

Among other things I noticed about 7 was that it is significantly slower than previous versions. However, this experiment with it came to a quick halt for me, when one day it suddenly destroyed one of my scores. I had been working for weeks on an orchestral score, and out of nowhere a normal 'Save' operation led to an error message and I found that my file was now 0 kilobytes. Fortunately, I had a backup, so I only lost an hour's worth of work. But I was able to repeat this error, and notified my local dealer. Yes, all my hardware and OS are in line with Sibelius's requirements. I have not received confirmation that the problem has been solved, so at this moment I'm using version 6 and loving it.

 

We who use these products as professional tools must be able to rely on both operational continuity as well as logical development. The changes made to Sibelius in version 7 have irritated the shit out of me, and now, with the news of Avid axing Sibelius UK, I'm just sad. Sibelius used to be such a beautiful piece of software. What the hell happened, and why?


14/03/2012
Kommentteja (1)

Mikko Roihan ajatukset kaupunginteatterien välisistä yhteistyökuvioista saivat hiljattain aikaan ihan hyvää teatterikeskustelua, joka taas toi itselleni pintaan ajatuksia orkesterikentän asioista. Roiha peräänkuulutti teatteritalojen välistä produktiovaihtoa, koska oikeasti juuri mitkään kotimaiset teatterit eivät kilpaile samasta yleisöstä. Orkestereilla on vähemmän "produktioita" siinä mielessä kuin teattereilla - lienee yliampuvaa kutsua produktioksi sitä että kutsutaan kapu ja solisti ja sovitaan joku ohjelmisto - mutta silti.

 

Suomessa on monta orkesteria paljolti juuri siksi, että välimatkat ovat suuria eikä kukaan lähde vaikkapa Jyväskylästä Tampereelle illaksi yhtä konserttia varten. Paljon keskustelua on kuitenkin ollut siitä, tarvitaanko oikeasti näin monta yksikköä, vai voisiko orkesterien lukumäärä olla pienempi mutta toiminta enemmän maakuntarajat ylittävää. Itse en kannata pienpaikkakuntien orkesterien lakkauttamista tai fuusioimista suurempiin, koska ihan oikeasti paikallisuus on iso voimavara ja sille paikkakunnalle tärkeä juttu. Silti allekirjoitan sen että jos pikkukaupungin orkesteri x yrittää tehdä kaiken yksin ja itse vaikka 200 kilometrin päässä yritetään ihan samoja juttuja samaan aikaan, se voi näyttää tehottomalta - ja ehkä onkin.

 

Näyttää siltä että orkesterit koordinoivat solisti- ja kapuhankintoja varsin vähän. Monet tulevat kuitenkin erittäin pitkän matkan päästä ja matkakulut ovat usein huomattavia. Taiteilijan itsensä kannalta on hassua lentää 6000 kilometriä ja soittaa yksi konsertti Lahdessa. Yleensä yhteistyötä syntyy silloin kun valveutunut agentti haalii edustamalleen taiteilijalle lisää tekemistä sovitun keikan yhteyteen. Kuitenkin monissa orkestereissamme työskentelee kapellimestarina, intendenttinä tai muusikkona ihmisiä jotka ovat erinomaisen verkostoituneita ympäri maailmaa ja saavat houkuteltua orkesterinsa eteen tähtiä jotka ehkä muuten jäisivät tulematta. Voisivatko pienemmät ja ehkä syrjemmässä olevat orkesterimme hyötyä tästä?

 

Vielä konkreettisempi tämä kysymys on kun puhutaan viihdeproduktioista, joita kohtaan orkestereilla näyttää olevan yhä enemmän kysyntää. Sellaisen produktion synnytyskustannukset ovat kuitenkin usein aikamoiset, varsinkin jos teetetään koko konsertillinen uusia sovituksia ja homma vedetään kaupungissa x yksi tai kaksi kertaa. Moni hanke jää tekemättä tämän takia, vaikka idea olisi hyvä. Tätä kirjoittaessani olen Kuopiossa johtamassa Stingin musiikkiin keskittyvää konserttia, joka on aivan uusi kokonaisuus ja syntyi Lahden, Oulun ja Kuopion orkesterien yhteishankkeena. Nämä orkesterit eivät millään tavalla kilpaile samasta yleisöstä, joten asialla näyttää olevan vain hyviä puolia. Samaa logiikkaa voisi tutkiskella esimerkiksi sävellystilausten suhteen - miksi vaikkapa Porin pitäisi tilata teos yksin, jos sen yhtä hyvin voisi samantien viedä Vaasaan, Joensuuhun, ja Lappeenrantaan? Enemmän esityksiä uudelle teokselle ja pienemmät kulut orkestereille, vai mitä?

 

Tällaisissa ajatuksissa on se haittapuoli että niiden seurauksena joku saattaa todeta että nyt tarvitaan joku rakennemuutos jotta saadaan hieno katto-organisaatio koordinoimaan tätä kaikkea. Paine yhteishankkeisiin varmasti lisääntyy lähitulevaisuudessa, ihan budjettisyistä, ja olisi hyvä että orkesterit ottaisivat pallon haltuun itse hyvissä ajoin ja näyttäisivät ettei sinne tarvita uusia kokkeja sähläämään ja pomottamaan, vaan homma hoituu ihan keskenämmekin. Kaikki me tunnemme toisemme, eivätkä orkesterit kilpaile keskenään oikeastaan mistään.


07/02/2012
Kommentteja (19)

Olin mukana Avantin järjestämässä Kulttuuripoliittisessa konsertissa "Näkyjä Perus-Suomesta" 29.1.2012 Musiikkitalon konserttisalissa, lähinnä kapellimestarina mutta myös playback-laulajana yhdessä veljeni Pekan kanssa. Tänään löysin työpaikkani postilokerosta minulle osoitetun kirjeen, joka löytyy tuosta alempaa. Normaalisti en tietenkään julkaisisi minulle osoitettua kirjettä, mutta kun tämä peijooni lähetti sen nimettömänä. Sanomattakin on selvää ettei tämä kuulija ole ollut kovinkaan ilahtunut konsertista, eikä minulla ole mitään ongelmaa keskustella asioista vaikka oltaisiin eri mieltä. Puskista ampumista en kuitenkaan ole koskaan hyväksynyt, ja tämä on nyt ainoa keino kommentoida asiaa, joten olkaapa hyvä (kirjoitusvirheet ym ovat alkuperäisen mukaisia):

 

 

JAAKKO KUUSISTO

Tämän kirjoittaja kuuluu siihen joukkoon,joka poistui surullisena Avantin "kulttuuripoliittisesta" konsertista. Se oli suunnattu Perussuomalaisia vastaan. Jos 20% kansasta äänestää jotain puoluetta, ei se voi olla väärässä.Ainoa keino on vaihtaa kansa.

Avantin suuri valtionapu tulee lopettaa, koska Retuperän WBK osaa tämän lajin paremmin eikä sekään saa valtionapua.Nykyinen Avanti ei tiedä,että E-P Salonen ja J-P Saraste perustivat sen nykymusiikin korkeatasoista esittämistä varten.

Se, että revittelitte Mattia ja Teppoa oli törkeää. Itseään saa kehua, mutta ei toista mollata.Heitä eivät ole huippumusiikin vanhemmat kouluttaneet syntymästä saakka eikä heitä ole opetettu Amerikassa.Palkkaa ei tule tilille kerran kuukaudessa kuten Teille.He ajavat yli 100 000 km vuodessa rahojensa perään vielä yli 60 vuotiaina. Jos he ovat myyneet yli miljoona levyä, onko se väärin. Jälleen siis pitää se kansa vaihtaa.

Veljenne Pekan ura kansainvälisenä huippuna on ilmeisesti päättynyt, kun hän on siirtynyt jatsiin ja kansanmusiikkiin. Hän oli tähti 1995, kun hän voitti mm Lisa Batiasvilin ja Nicolai Znyderin. Näiden kahden kansainvälinen ura sen kuin nousee, mutta veljeänne ei enää kutsuta maailman huippuorkestereiden eteen solistiksi.

Tämän kirjoittaja ei ollut Avantin suvisoitossa onneksi, koska se oli ollut pelkkää sekoilua.Pahinta oli ollut esiintyminen rakennusmiesten haalareissa ja suojakypärissä, kun kenenkään kädessä ei pysy vasara,kirves eikä saha. He eivät liioin ole koskaan olleet rakennuksilla työssä alkaen klo 7 joka aamu.

Veljenne käytössä on yhä jonkin säätiön omistama huippuviulu.Hän tekisi oikein kun palauttaisi sen omistajilleen.Sitä ei tarvita esiintymisiin töölöläisessä lihakaupassa tai pikkukahvilassa kuten on tapahtunut. Jatsin ja kansanmusiikin soittajat ovat hankkineet itse instrumenttinsa. Hänen "kulttuuripoliittiset" juhlansa Tuusulassa jääkööt omaan arvoonsa. Jos mennään konserttiin, mennään konserttin eikä kuuntelemaan hölmöjä keskusteluja.  Toivonkin,että Te lahjakkaana säveltäjänä kapellimestarina ja viulistina jatkatte omaa linjaanne erossa politiikasta.

Miten se Suomen kulttuuripolitiikka muuttui Avantin konsertin jälkeen?

 

No niin. Periaatteessahan olen sitä mieltä että tämä on huumorintajuttomuuden ja musiikillisen ahdasmielisyyden maailmanennätysluokkaa, mutta kommentoin silti paria asiaa.

- En tiedä mitä ovat "huippumusiikin vanhemmat", tietääkö joku muu?

- Yritin buukata Pekkaa esiintymään omille musiikkijuhlilleni Ouluun 2013, mutta se ei onnistunut koska hän on lähes koko ajan ulkomailla, ylläripylläri soittamassa viulua ihan oikeissa konserttisaleissa. Ja superylläri: joissain niistä paikoista hänen jopa HALUTAAN soittavan vaikkapa vähän kansanmusiikkia.

- Kun et ollut Avantin Suvisoitossa, mistä tiedät millaista siellä oli?

- Kirjoittajan kuntaliitoksista haaveileva kumisaapas hörppii hiukan vettä: sitä kuntaa missä Pekan juhlat tapahtuvat, kutsutaan edelleenkin Järvenpääksi.

 

Okei, näppärä kuittailu sikseen, ja hiukan politiikkaa tähän loppuun. En tiedä yhtäkään tilaisuutta järjestetyn joissa olisi vastustettu Perussuomalaisia, joko puoluetta tai sen kannattajia. Perussuomalaisten poliittista ideologiaa kyllä vastustetaan, mutta se on ihan eri asia. En tajua miksi 20% äänisaalis yksissä vaaleissa tarkoittaisi että he ovat nyt "oikeassa" ja kaikkien muidenkin pitää vaan nyökytellä. Ei tasan pidä. Perussuomalaista ideologiaa saa ja pitääkin vastustaa, ihan samalla tavalla kuin Perussuomalaisten leiristä vastustetaan lähes kaikkien muiden puolueiden linjauksia. Avantin konsertti ei todellakaan ollut suunnattu Perussuomalaisia vastaan, vaan siinä nostettiin esiin tiettyä ideologiaa, joka ei todellakaan ole pelkästään perussuomalaista, tai edes suomalaista. 

Mitä tulee toiveeseen allekirjoittaneen pysymisestä erossa politiikasta, niin tämä Vihreiden jäsenmaksua maksava ja Pekka Haavistoa julkisesti tukenut muusikko joutuu toteamaan että sorry, vähän myöhäistä.


21/12/2011
Kommentteja (12)

Edellisen blogini jälkeen AMK-rintamalla on tapahtunut näin lahtelaisittain se, että musiikkiteatterilinjan väki onnistui saamaan aikaan melko vahvan protestin lakkautusuhkaa vastaan, mistä seurasi omalta osaltaan se, että Lahden ammattikorkeakoulun hallitus omassa vastineessaan Opetus- ja kulttuuriministeriölle esitti musiikkiteatterilinjan säilyttämistä Lahdessa vastoin ministeriön ehdotusta. Hyvä sinänsä, mutta valitettavasti muilta osin LAMK:n hallitus ei esittänyt minkäänlaista vastalausetta muun taideopetuksen lopettamiselle. 

Toisin sanoen, näyttää siltä että muusikoiden, varhaisiän musiikkikasvattajien sekä kuvataiteilijoiden ammattikoulutus Lahdessa loppuu ilman että koulu edes yrittää estää sitä. Ehkä kaikista eniten ihmettelen tätä varhaisiän musiikkikasvattajien kohdalla, koska he tunnetusti työllistyvät kaikki. Muutenkaan perustelut eivät ole varsinaisesti vakuuttaneet, koska kun muusikoita on esim. Lahden työkkärissä todella vähän, on siellä tradenomeja samaan aikaan non 200 - ja siitä huolimatta LAMK on lisäämässä tradenomien aloituspaikkoja. Häh?

Liitän tähän mielipidekirjoitukseni jonka Etelä-Suomen Sanomat julkaisi tänään.

 

LAMKin muusikkokoulutus säilytettävä

Opetus- ja kulttuuriministeriön ehdotus leikata Lahden ammattikorkeakoulun musiikin laitoksen aloituspaikat kokonaan pois meni yllättäen - musiikkiteatterilinjaa lukuunottamatta - sellaisenaan läpi LAMK:n hallituksessa. Tätä on vaikea ymmärtää useastakin eri syystä. 

Ensinnäkin, kun perusteluna käytetään työllistymistilannetta, täytyisi ymmärtää että taiteen saralla työllistymistä ei voida mitata samalla tavalla kuin yleisimmillä aloilla. Nyt ilmeisesti kuvitellaan että valmistutaan, saadaan paperit kouraan ja sitten samantien vakituinen työpaikka - ja jos näin ei käy niin sitten on jotenkin epäonnistuttu. Työelämä itsessään on kuitenkin taiteilijalle erittäin monisäikeinen käsite. Vakituisen työn löytäminen ei ole kelvollinen työllistymisen mittari alalla, jolla "itsensä työllistäminen" on arkipäivää, monet tekevät muuta työtä rahoittaakseen taiteellisen toimintansa, ja apurahalla voi työskennellä pitkiäkin aikoja. On tiedossa että varhaisiän musiikkikasvattajat työllistyvät kaikki saman tien, eikä työkkäreissä muitakaan muusikoita roiku juuri nimeksikään. Leikkausten perusteena käytettäviä käsityksiä työllistymisestä on pakko hämmästellä.

Suomessa on laaja ja kansainvälistäkin ihailua herättävä musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto, jonka työvoimatarve on huomattava. Erityisesti orkesteriverkoston kannalta on elintärkeää että työvoimaa on runsaasti ns. vapaalla jalalla, jotta erilaiset lyhyet ja pitkät sijaisuudet on mahdollista toteuttaa. Musiikin saralla erittäin korkea vakituinen työllistymisaste ei siis ole edes tavoiteltava asia. Lisäksi orkestereistamme vapautuu eläköitymisen kautta merkittävä määrä työpaikkoja seuraavan 10-15 vuoden aikana, ja pidän ensiarvoisen tärkeänä että musiikin suurmaana tunnettu Suomi edes yrittäisi huolehtia työvoimatarpeestaan itse.

Toiseksi on syytä pohtia taiteiden opiskelun funktiota ylipäätään. Taide ja sen harjoittaminen tuottaa yhteiskuntaan sellaista pääomaa joka ei ole mitattavissa rahalla tai työllistymisluvuilla. Taiteiden opiskelun pitäisi itse asiassa olla paljon laajempaa myös niiden keskuudessa jotka eivät edes aio alalle. Taide on omiaan laajentamaan yksilön ilmaisutaitoja ja löytämään asioille uusia merkityksiä ja näkökulmia. Jos taiteen opiskelu mielletään vain prosessiksi jolla hankitaan työpaikka, ollaan pahasti metsässä.

Kolmanneksi on todettava asia jonka luulisi herättävän huomiota laajemminkin: Lahti on kulttuurikaupunki joka on itse määritellyt luovan alan yhdeksi painopistealueekseen, ja luulisi että ko. alan koulutuspaikat olisivat itsestäänselvyys tässä yhtälössä. Sensijaan lahtelaiset päättäjät eivät edes yritä laittaa ministeriölle hanttiin, kun lähes koko taiteen ammattikoulutus on jäämässä vasaran alle. Harvoin näkee räikeämpää ristiriitaa yhden kaupungin päätöksenteon sisällä.

Jaakko Kuusisto
muusikko
Lahti


19/11/2011
Kommentteja (7)

Jokaisen päättäjän jolla on mitään tekemistä meneillään olevan AMK-muusikkokoulutuksen alasajon kanssa, tulisi viipymättä lukea Minna Lindgrenin kolumni "871 ylimääräistä" uusimmasta Suomen Kuvalehdestä. Itse asiassa, kaikkien asiasta kiinnostuneiden tulisi lukea se. Minna kiteyttää nyt meneillään olevan aloituspaikkojen leikkausvimman järjettömyyden tavalla, josta meikäläinen osaa vain uneksia. Kuinka monen taiteilijan pitää työllistyä aika lailla samantien AMK-opintojensa päätteeksi, jotta koulutusohjelma olisi ansainnut olemassaolonsa? Kuka määrittelee sen, minkä laajuinen freelancer-verkosto maamme orkestereilla pitää olla käytettävissään?

Minnan keskeinen teesi on, että opiskelun primääri tähtäin ei ole yksinomaan työllistyminen, ja taiteiden opiskelussa tämä on erityisen totta. Mutta asiaa pitää tarkastella myös työelämän näkökulmasta, ja tässä se tarkastelu nyt tulee.

On esitetty, että aloituspaikkoja pitää karsia koska muusikoita valmistuu pilvin pimein suoraan kortistoon. Tämä väite tuntuu ainakin lahtelaisen orkesterielämän näkökulmasta olevan varsin kummallinen. Aivan viime aikoinakin on ollut tilanteita, joissa jopa viulistin löytäminen esim. sairastuneen vakkarimuusikon sijaiseksi on ollut vaikeaa, ja viulu on sentään niitä suositumpia soittimia. Lisäksi voisi kuvitella että jos tuolla jossain vaanii kasapäin ammattiviulisteja vailla mitään tekemistä, tulisi orkesterillekin päin merkittäviä määriä kyselyjä että olisko duunia tarjolla. Mutta kun ei tule. Aina silloin tällöin joku tarjoutuu, mutta mitään merkkejä orkesterimuusikoiden massatyöttömyydestä ei näy. 

Useissa maamme orkestereissa on sitäpaitsi se iso eläköitymisrysäys vielä edessäpäin. Ulkomaisten muusikoiden palkkaamisessa ei ole sinänsä mitään ongelmaa (jos heidät saadaan tulemaan tänne kylmään matalapalkkamaahan) mutta otammeko todella lähtökohdaksi että orkesteriemme työvoimatarpeesta huolehtiminen ulkoistetaan muiden maiden koulutusjärjestelmille? 

Jotta orkesterilaitos voi toimia, on sen käytettävissä oltava todella merkittävä freelancer-joukko josta riittää soittajia silloinkin kun kaikkiin kaupunkeihin iskee talviflunssaepidemia. Ja jotta meillä olisi riittävästi näitä todella hyviä soittajia, on meidän pakko kouluttaa suuria määriä, koska kaikista ei tule hyviä eikä sitä voi etukäteen ennustaa että kuka kypsyy riittävälle tasolle. Kuka on keksinyt luvun 871 ja millä perusteella?


06/11/2011
Kommentteja (1)

Oltiinpa tuossa Sinfonia Lahden voimin testaamassa Helsingin Musiikkitaloa. Torstaina Lahdessa soitettu ohjelma toistettiin samantien perjantaina stadissa loppuunmyydylle salille. Tunnelma oli korkealla ja tilanne oli joka tapauksessa poikkeuksellinen: Helsinki on noussut vihdoin viimein mieluisaksi vierailukohteeksi orkestereille. Paljon puhuttu sali ei pettänyt korkealle viritettyjä odotuksia, kun loistavissa olosuhteissa työskentelevä lahtelaisorkesteri saattoi muutamassa minuutissa todeta että tämäkin sali toimii niinkuin pitää.

Ilta muodostui kuitenkin aivan erityiseksi yllättävästä syystä. Kuten media on jo raportoinut, tehtiin perjantai-iltana eräänlaista musiikkihistoriaa, kun peräti 900 lahtelaista orkesterin ja musiikin ystävää sulloutui orkan tilaamiin 19 (!) linja-autoon Lahden kauppatorilla ja suuntasi matkan kohti Musiikkitaloa. Kymmenen uutisten toimittaja oli tilanteessa mukana ja perjantai-illan uutisia seuranneet sadattuhannet suomalaiset saivat todistaa tätä eriskummallista joukkotapahtumaa.

Pääluku on joka tapauksessa häkellyttävä, eikä efektiä vähennä se että alle puolet porukasta oli orkesterin kanta-asiakkaita eli kausikorttilaisia. Jäin miettimään muun muuassa sitä, kuinka usein Helsingissä järjestetyssä konsertissa käy niin että yli puolet yleisöstä on pääkaupunkiseudun ulkopuolelta? Tottakai kyse oli ennenkaikkea siitä, että lahtelaisille tarjottiin tässä oiva tilaisuus kokea uusi uljas talo, mutta siitä huolimatta orkesteri oli -ja on edelleen - syvästi otettu tästä joukosta ihmisiä. Orkesterilla on Lahdessa paljon ystäviä, ja se on hieno asia joka ei unohdu.

 

Mietin myös yleisön käyttäytymistä laajemmin. Luulenpa että kokemus oli aika nasta: kokoontuminen torille yhtenä porukkana, siirtyminen orkesterin logolla varustettuihin busseihin, yhteinen matka edestakaisin, mahdollisuus jutella edellisillan konsertista (moni kun oli toki kuunnellut saman ohjelman Lahdessa) ja nauttia paikan päällä tarjoilun antimia ennen jännittävää ensikosketusta uuteen saliin. Ja sitten iso annos hienoa musiikkia oman orkesterin esittämänä juuri heille. 

Elämyksiähän tässä ollaan tehtailemassa. Konsertissa musiikki on pääasiassa, mutta sen ympärille muodostuu tapahtumakokonaisuus joka tekee illasta erityisen. Konserttiin kuuluu tuttujen tapaaminen, lasillinen jotain hyvää, keskustelu esityksistä väliajalla. Kaikki tämä edesauttaa musiikin vastaanottamista. Konserteissa käymistä vähätellään joskus: ei sinne mennä musiikin takia vaan näyttäytymään, kilistelemään ja tapaamaan bisnestuttavia. Ikäänkuin musiikki olisi jotenkin paremmin arvossaan jos sitä tultaisiin kuulemaan yksin, janoisena ja nälkäisenä, ja koko homma tapahtuisi mahdollisimman virastomaisessa ympäristössä. 

Lahti on sen verran pieni kaupunki että konserttiyleisöön törmää kadulla kävellessään ihan säännöllisesti. Ihmisiltä tulee suoraa palautetta siitä miten hieno oli jonkun sinfonian esitys viime viikolla, miten upea tunnelma oli, miten hyvä olo tuli koko illasta. Sinfoniamusiikki ei ehkä ole massojen viihdettä, mutta ne jotka tulevat sen äärelle tuntuvat saavan siitä melkoisen plussan elämäänsä.


26/09/2011
Kommentteja (7)

Kulttuurikeskustelu käy Suomessa tällä hetkellä hiukan tavanomaista aktiivisempana, mikä  onkin luontevaa koska kyse on - jälleen kerran - fyrkasta. En tiedä muusta taiteesta, mutta ainakin musiikin saralla asioista raportoidaan useimmiten numeroiden välityksellä: oopperalaulajan ura on sitä parempi mitä enemmän hänellä on keikkoja, kapellimestari on sitä parempi mitä suurempi palkkio. Orkesterilla tulee olla monta kantaesitystä, vaikka sitten vähän huonompiakin. Kaupunginteatterin yleisömäärä oli tällä kertaa hiukan pienempi kuin edellisenä vuonna - aijai, alamäki on alkanut. Ja niin edelleen.

Juuri nyt puhutaan kulttuurin rahoituksesta, tarkemmin kuntien ja valtion antamasta rahasta. On lähdetty räväkästi liikkelle: laitosorkesterit ja -teatterit sekä tietenkin iso paha Kansallisooppera "kahmivat" kaikki rahat, muille ei jää mitään. Laitokset ovat jämähtäneitä ja tehottomia, eikä niiden tarjonta kiinnosta ketään. Systeemi tulisi repiä alas ja antaa taiteen kukoistaa vapaana! Laitosväen - johon itsekin osaltani kuulun - vastareaktio on ennalta selvä: ei todellakaan. Vakituisista työpaikoista nauttivia taiteilijoita moititaankin sitten siilipuolustuksesta: ei synny keskustelua kun heti sanotaan jyrkästi vastaan.


Olen ollut huomaavinani että tässä on ainakin kaksi ongelmaa jotka vaikeuttavat keskustelua. Ensimmäinen on tämä jonka jo mainitsin, ja josta en osaa hirveästi taidelaitosten henkilökuntaa syyllistää. Ei ole mikään ihme että syntyy voimakas puolustusreaktio, jos homma sysätään liikkeelle toteamalla että "nää toiset tarvii nyt noi teidän fyrkat". Koko asia on lähtenyt väärälle raiteelle, kun taiteilijat asetetaan toisiaan vastaan - ikäänkuin vakituisessa työsuhteessa olijat jotenkin riistäisivät free-kollegojaan.

Asia on nimittäin niin, että ei kaupunginorkesterien melko hyvä asema Suomessa ole mikään sattuma joka on vain tapahtunut. Ei siinä ole joukko poliitikkoja yhtäkkiä päättänyt että nyt ruvetaan muuten suosimaan klassista. Nykyinen tilanne on pitkän työn tulos - on pystytty osoittamaan ja perustelemaan miksi nämä yksiköt kannattaa olla olemassa ja miksi niillä on merkitystä. Ne ovat ottaneet paikkansa taiteen perustarjonnan hoitamisessa eri puolilla Suomea. Ne tarjoavat musiikillisia elämyksiä paljon laajemmalla valikoimalla kuin mitä yleinen elitismiä kammoksuva mielipide tahtoo myöntää. Ne soittavat lapsille, tarjoavat musiikkikasvatusta, käyvät sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Ne soittavat lähemmäs parituhatta konserttia ja muuta esitystä vuodessa, ja yleisöä riittää. Ne työllistävät freelancereita - musiikin vapaan kentän edustajia - joka ikinen viikko. Lisäksi kaikki tämä tehdään niin pienellä taloudellisella panoksella, että täytyy todella ihmetellä niitä intohimoja joita kulttuurirahoitus toistuvasti herättää.


Onko orkesteriverkostossamme ongelmia, ja löytyykö järjestelmässä kehitettävää? Varmasti. Mutta verkosto pitää sisällään suuren määrän todella korkeatasoisia yhtyeitä jotka tekevät kovaa työtä ja tavoittavat yleisönsä viikko toisensa jälkeen. Ei ole kertakaikkiaan mitenkään perusteltua lähteä kurittamaan näitä orkestereita, sillä toisin kuin yleisesti tunnutaan kuviteltavan, niiden toiminta ei ole tehotonta eikä niiden budjeteissa ole ilmaa. Jos tukipolitiikassa tapahtuu selvä suunnanmuutos orkesterien osalta, tulee se näkymään vahvasti. Kun orkesteri tarvitsee suuren määrän muusikoita toimiakseen, on selvää että rahoista valtaosa on kiinni kiinteissä palkoissa. Siitä taas seuraa se, että rahoituksen huvetessa joko konserttituotantoon varattu raha loppuu = konsertointi vähenee, tai sitten on pakko irtisanoa jengiä.


Keskustelu hyppäsi tavallaan siis välttämättömän ensivaiheen yli: sen sijaan että olisi todettu vapaan kentän toimintaedellytysten ongelmat ja kysytty, mitä voimme tehdä, otettiin lähtökohdaksi olettamus että laitoksilta se raha pitää ottaa koska muuta mahdollisuutta ei ole, ja sitten lähdettiin keksimään perusteluja: yhtäkkiä tämä onkin järkevä ja itse asiassa jopa hyödyllinen tapa edetä. Iso virhe. Mainitut perustelut ovat olleet kenttää tunteville ammattilaisille todella kuumottavaa iltalukemista.


Toinen seikka joka keskustelussa hämää on se, että tämä toinen osapuoli, niin sanottu vapaa kenttä, tuntuu tarkoittavan eri ihmisille aivan eri asioita. Käsitteet menevät iloisesti sekaisin, kun jotkut vetävät yhtäläisyysmerkit vapaan kentän ja kevyen musiikin välille. Ajaudutaan umpitylsään klasari vs. rock -väittelyyn, joka on täysin asian vierestä. Taiteen vapaalla kentällä painitaan samanlaisten ongelmien kanssa riippumatta siitä mikä laji on kyseessä. Jos joku pistää vaikka barokkiorkesterin pystyyn, ei sinne tipahda valtion hilloa yhtään sen nopeammin kuin vaikkapa uusimmalle jazzyhtyeelle. Kokonaan oma lukunsa ovat erilaiset tanssiryhmät ja teatterit, joilla on usein vielä korostetun vaikea toimitilaongelma. Kulttuurielämässämme on selkeästi parannettavaa tältä osin.

Joka tapauksessa keskustelua on nyt hallinnut argumentti, jonka mukaan ei voi kuvitella kulttuurin kokonaisrahoituksen nousevan yhtään nykyisestä, ja siksi orkesterien pitää menettää rahaa. En ole samaa mieltä. Näitä asioita on pystytty hoitamaan järkevästi aiemminkin, esimerkiksi kotimaisen elokuvan osalta aivan viime vuosina.


Tässä pieni esimerkki siitä, minkä kokoisista satsauksista puhutaan. Valtio rahoittaa orkestereita valtionosuusjärjestelmän kautta noin 20 miljoonalla eurolla vuodessa. Se on pyöreästi 5% valtion kulttuuribudjetista. Kulttuuribudjetti taas on noin 0,75% valtion budjetista. Kallista touhua. Ajatellaanpa hetki - vastoin yleistä trendiä - että kulttuurin osuus nousisi radikaalisti 0,8%:iin. Eli siis 0,75 ---> 0,8. Ylivoimaistako? Euroissa mitattuna se tekisi pyöreästi 24 miljoonaa. Tuo suhteellisesti mitätön lisäys olisi euroissa enemmän kuin kaikkien kaupunginorkesterien saama valtionapu yhteensä. Valtio satsaisi edelleen häkellyttävän vähän kulttuuriin, mutta taiteen vapaalle kentälle suunnattuna tuolla summalla olisi järisyttävä vaikutus. Puoletkin tästä olisi todella merkittävä parannus.

Onko nyt ihan varmasti niin, että mitään ei ole tehtävissä?



26/09/2011
Kommentteja (7)

I'll start writing proper blogs with actual opinions about stuff very soon, but for now I want to welcome you to my brand-new website! It is still a bit under construction - some contents, such as lists of recordings and compositions, are incomplete as of now - but I will work on it.

In the Calendar section, you will find dates and venues of my concerts, and occasionally also of performances of my works - particularly regarding premieres. I also appear very regularly at the concertmaster's seat in the Lahti Symphony Orchestra, but I will not be listing those concerts here as they would never fit on this small page.

The blog will be updated semi-regularly - and sometimes in English, sometimes Finnish, depending a bit on the topic at hand. There is a section for your comments, so please feel free to share your thoughts!

Jaakko